Myöhemmin kotona vanhasta värityskirjasta löytyi Prinsessa ruususen linna, ja työstäminen jatkui. Linnaan ilmestyi hahmoja tytön kertoessa tarinaa: surullinen äiti vasemmanpuoleisessa tornissa etsimässä Ruususta, hyvät haltijat kuvan alareunassa taikasauvoineen, prinsessa makaamassa valkoisessa tornissa sata-vuotisessa unessaan, prinssi menossa pelastamaan prinsessaa suudelmallaan. Ja viereiselle tyhjälle sivulle ilmestyi mustalla piirretty salamoiden ympäröimä vihainen "pahtar".
Tyttö ei ollut ahdistunut kun näitä teki. Istuimme yhdessä keittiön pöydän ääressä, minä kalenteriani samalla selaillen, siskonsa omiaan piirrellen. Puhetulva oli kova ja kynät viuhtoivat menemään. Oli selvää, että asia oli käsiteltävä.
Tämän piirrustushetken jälkeen prinsessasta tai pahattaresta ei juuri ole kuultu, kuin ihan ohimennen. Lapsi sai asian käsiteltyä.
Minulla on muutaman viime päivän ollut apea olo pienen kaltoin kohdellun koululaisen takia. Aivan sattumalta olemme hiukan tutustuneet, en tiennyt hänestä mitään, kun hän ilmestyi leikkipuistoon yhtä aikaa. Suloisista suloisin, mutta selkeästi hylätty, kipeästi turvallista aikuista tarvitseva. Olen puuttunut asioihin, ollut yhteydessä viranomaisiin, saanut kuulla surullistakin surullisempia asioita hänen elämästään. Olen tavannut hänet useamman kerran ja aina tehnyt kaikkeni, jotta hän saisi edes pienen hippusen tunnetta siitä, että hänestä välitetään ja että hänestä pidetään. Kunpa voisin vain ottaa hänet syliini ja halata huolensa pois. Olen valvonut öitä, murehtinut päiviä, itkenyt. Tällaista pahaa ei ihan vaan piirtämällä taida saada pois.
