sen seitsemän sortin suklaamunat

Vuosi vuodelta pidän vain enemmän ja enemmän pääsiäisestä. Kiireetöntä yhdessäoloa, aikaa olla vaan. Tästä puuttuu se kiireen tuntu, mikä meinaa väkisinkin tunkea aina jouluun. Voi olla, että tähän vaikuttaa myös valo, jota on koko pitkä talvi kaivattu.

Olen vasta viime vuosina ryhtynyt koristamaan pääsiäistä kotiin hiukan enemmän. Aikaisemmin riitti keltaiset tulppaanit ja intialaiset koristemunat. Vähän kerrallaan ja tarkasti harkiten on pääsiäiskoristelaatikko alkanut täyttyä. Ei mitään turhaa, vain sellaista, jossa oikeasti on sitä jotain.

Vielä viime vuonna rahapuussa ei asunut ketään, nyt sinne on muuttanut kolme hiukan höveliä tipua. Niiden kaverina keittiössä asuu pääsiäisen tärkein tyyppi, Rouva Kana-Karoliina (pikku s antoi nimen), joka osaa, uskokaa tai älkää, munia suklaamunia!! Tiedän, yleensä se on kukko, joka munii pääsiäisenä ne suklaiset munat, mutta koska meille on kotiutunut niin kerrassaan hurmaava kanarouva, olemme suoneet tehtävän hänelle. Tytöt ovat aivan tohkeissaan kanasta, sitä odotettiin kuin joulukalenteria.

Tuo suklaamunia muniva kana on ollut suuren pohdinnan kohteena tänä pääsiäisenä. Etenkin S on miettinyt hurjasti kuinka voi olla mahdollista, että langasta tehty kana voi munia, ihan oikeasti. Yhtenä aamuna huomasin, kuinka hän siveli kanan alavatsaa. Kun huomasi katseeni, sanoi tunnustelevansa missä se reikä on, mistä ne munat tulevat. (Ja tähän kohtaan mainittakoon, että tyttö täytti juuri 6v.) On kuin taikaa, että illalla nukkumaan mennessä kanan vierellä ei ole mitään, mutta aamulla siihen on ilmestynyt suklaamunia. Ja voi sitä touhotusta, kun serkut 10v. ja 12v. eivät uskoneet moiseen! (Ymmärsivät kuitenkin olla hiljaa totuudesta.)



Ja suklaamunia on sitten syötykin. Lapset ovat syöneet varhais-aamiaiseksi Kana-Karoliinan tuomat munat ja maitoa. Sitten hiukan myöhemmin (kun me vanhemmat olemme venytelleet itsemme sängystä) on syöty tuhti aamiainen koko perheen voimin yhdessä. Miehen kanssa olemme haikailleet, kun ehtisi aina arkenakin syödä samalla tavalla pitkään ja hartaasti yhdessä. (Kyllähän sitä tietysti ehtisi, jos nousisi ylös klo 5. Mutta ei kiitos.)

Pitkään aikaan en ole oikein leiponut, koska uunimme on täysi susi. Joskus pitää paistaa tuplasti se aika kuin ohjeessa, ja joskus polttaa takareunasta ennenkuin kissaa ehtii sanoa. Huoltomies vaan mumisee, että mittausten mukaan mitään vikaa ei ole. Eilen päätin kuitenkin ottaa riskin ja leipoa pääsiäisen kunniaksi sitruuna-marenki tortun. Ja uunille kiitos, paistaminen onnistui moitteettomasti. Torttu on ihanan super-makeaa, makuhermoja hivelevää, kun sitä ottaa yhden palan. Tänään jouduin toteamaan, että ahneen loppu on juuri sellainen kuin sanotaan. En siis tyytynyt yhteen palaan, vaan otin toisenkin.

Takuuvarmasti pääsiäiseen kuuluu Noita Nokinenä kavereineen, margariinipurkkiin kasvatettu pääsiäisruoho sekä lasten tekemät koristeet (kuvan perinteinen massapallotipu S:n tuotantoa vuodelta 2006).
Huomaan, että vähitellen meille on muovautumassa ihan oma pääsiäisperinteemme, tapa jolla meidän perheemme viettää pääsiäistä. Mitään "pakko-perinteitä" ei kummankaan suvun puolelta ole tullut. Ja jos minä saan päättää, saa pääsiäinen luvan pysyä tällaisena leppoisana pyhänä, jolloin tehdään mitä jaksetaan. Kiirettä vältetään ja nautitaan läheisten seurasta. Ja tietysti syödään niitä suklaamunia.

Iloista pääsiäistä!

ompelemisesta

Aloitin blogini siinä luulossa, että kirjaisin tänne ennenkaikkea käsitöitäni, että tänne saisin dokumentoitua tekemisiäni. Vaan missäs ovat? Energia on ollut täysin kateissa koko talven. Silloin tällöin jotain on ollut puikoilla, muttei mitään merkityksellistä. Kurssilla on tullut tietysti tehtyä tasaiseen tahtiin, mutta muuten on ollut hiljaista.

Kuukausi sitten järjestelin kangas-kaappini uudelleen. Laitoin kankaat niin, että kaapin oven avaamalla näen mitä minulla on. Aina välillä olen avannut ovet ja katsellut, ja suunnitellut. Antanut muhia.


Luulen, että se oli osin valo ja lämpö, lupaus kevään tuomasta kevennyksestä, että kaivoin kankaat esille ja ryhdyin ompelemaan. Miten hyvältä se tuntuikaan! Nautin suunnittelusta; mallien etsimisestä, väriyhdistelmien hakemisesta. Siitä, kun pala palalta kankaista alkaa muodostua kokonaisuus. Siitä, kun työ vaihe vaiheelta etenee kohti lopputulosta.


Näistä kankaista syntyi mekko-tunika S:n ystävälle syntymäpäivälahjaksi. Seuraavaksi on listalla kevättakit tytöille. Ja sitten kesähepeneitä. Ja itselle hameita. Ja paitoja. Ja...

Toivottavasti tämä energia ja innostus ei katoa!

6v.

Mihin se katosi, oma pikkuinen tyttöni? Siitä on tullut niin iso. Kattaa itse pöydän synttärivierailleen, sanoo, että tulppaanit sopisivat hyvin kattaukseen. Huolehtii sittä, että repussa on varahanskat ja pohtii miten kivaa olisi voittaa lotossa, niin äidin ei tarvitsisi mennä töihin. Osaa suunnitella asioita niin, ettei pikkusisko jää paitsioon. Jos mä menen kaverille kylään, voisitko tehdä siskon kanssa jotain kivaa, menkää vaikka jäätelölle (jos sitten itse saa kotona reiluuden nimissä pakastimesta jätskin).

Siitä on tullut äkkiä niin iso ja aika viisas ja aika kypsä. Vaikka on aika haikeaa jättää pikkulapsi-aika iäksi taakse, tämä nykyinen tuntuu niin hienolta. On aivan uskomatonta, miten paljon se tietää ja pohtii. Miten hienosti se ajattelee asioista. Se haluaa halia ja suukotella enemmän kuin ennen. Miten pitkät koivet sillä onkaan kun se kapuaa syliin!

Se on nyt 6v. Ollut jo pian kuukauden. Ja syksyllä se menee eskariin. (kuva-idea on lainattu)

käsilaukku

Pikku s oli kutonut pienen maton päiväkodissa.

Minä (keittiöstä): "Ai miten ihanan maton sä oot kutonu!"

Pikku s (olohuoneesta): "Ei se oo matto, vaan käsilaukku. Siinä on kahva. Mut ei sinne voi laittaa mitään, ei siellä pysy mikään."

S (iso-sisarillisen lempeästi): "Oikeesti se on matto. Siihen jäi vaan semmonen lenkki. Mut voi sitä leikkiä, et se on käsilaukku."

Toivoin saavani laukun itselleni, jotta voisin ripustaa sen johonkin roikkumaan, inspiraatiota ja iloa antamaan. Mutta en saanut. Pikku s kantoi laukkua koko illan kädessään.
Ja voi sitä riemua, kun ehdotin, että ommeltaisiin laukkuun toinenkin puoli, ja pohjasta kiinni, niin että sinne voisi laittaa jotain.

kaksi prinsessaa ja niiden valtakunnat

Aikataulussa pysyttiin ja yllätys onnistui täydellisesti.

Vielä puuttuu tauluja ja parit hyllyt seiniltä. Yhteisestä huoneesta omiin. Uni tuli illalla hyvin, vaikkei toisen tuhina kuulunutkaan. On jo opittu sanomaan: "mä meen nyt omaan huoneeseen, ja haluan olla rauhassa" *ovi kiinni*.

tää on niin mun juttu...

...kankaanpainanta nimittäin. Parin viikonlopun kurssi seulan valottamisesta täydensi oivasti viime syksyn värjäys ja painanta kurssia. Meillä oli ihana opettaja ja aika kului kuin siivillä. Osasin olla ahnehtimatta liikaa, joten sain tehtyä rauhassa ajan kanssa sen, mitä olin suunnitellut. Eli valottaa seulat ja tehdä niistä koevedoksia. S piirsi ennen joulua hauskoja taloja, joista valotin ison seulan. Aihe taipuu moneksi, totesin. Paitaan, kassiin, lakanoihin, verhoon, mekon helmaan... Itselleni haaveilen kesäksi hametta musta-valkoisesta talo-kankaasta.

Pienemmät seulat tein tyttöjen kissa-kuvista. Pikku-s oli tärkeydestä soikeana, kun pyysin häntä piirtämään kuvan, jonka haluaisi kesämekkonsa kankaaseen. Kuin suunnittelija konsanaan, kynä ja lehtiö kädessään, luonnosteli kissoja: istuvia, seisovia, raitaisia, valkoisia. Ja hienoja kissoja niistä tulikin, molemmilla tytöillä.

Pää on pullollaan ideoita. Nyt tuntui hyvältä ottaa lasten piirrustuksia käyttöön. Tiesin, että omat aika- ja luovuusvarannot ovat kohtalaisen tiukilla, tällä hetkellä. (olen oikeastaan tosi tyytyväinen itseeni, kun osasin arvioida resurssini noin hyvin. etten lähtenyt yrittämään liian isoa palaa.) Ja tarkoituksena oli kuitenkin pääasiallisesti oppia seulan valotus. Ajan kanssa sitten omia kuvia.

muutosta

Vähän maalia, huonejärjestyksen muutos. Melkein kuin muuttaisi.

Muutos on vielä yllätys tytöille. Saavat omat huoneet. Jos pysymme aikataulussa, tästä saattaa tulla syntymäpäivälahja, jonka muistavat pitkään.

Tämä soi taukoamatta päässä.