Vuosi vuodelta pidän vain enemmän ja enemmän pääsiäisestä. Kiireetöntä yhdessäoloa, aikaa olla vaan. Tästä puuttuu se kiireen tuntu, mikä meinaa väkisinkin tunkea aina jouluun. Voi olla, että tähän vaikuttaa myös valo, jota on koko pitkä talvi kaivattu.
Olen vasta viime vuosina ryhtynyt koristamaan pääsiäistä kotiin hiukan enemmän. Aikaisemmin riitti keltaiset tulppaanit ja intialaiset koristemunat. Vähän kerrallaan ja tarkasti harkiten on pääsiäiskoristelaatikko alkanut täyttyä. Ei mitään turhaa, vain sellaista, jossa oikeasti on sitä jotain.
Vielä viime vuonna rahapuussa ei asunut ketään, nyt sinne on muuttanut kolme hiukan höveliä tipua. Niiden kaverina keittiössä asuu pääsiäisen tärkein tyyppi, Rouva Kana-Karoliina (pikku s antoi nimen), joka osaa, uskokaa tai älkää, munia suklaamunia!! Tiedän, yleensä se on kukko, joka munii pääsiäisenä ne suklaiset munat, mutta koska meille on kotiutunut niin kerrassaan hurmaava kanarouva, olemme suoneet tehtävän hänelle. Tytöt ovat aivan tohkeissaan kanasta, sitä odotettiin kuin joulukalenteria.
Tuo suklaamunia muniva kana on ollut suuren pohdinnan kohteena tänä pääsiäisenä. Etenkin S on miettinyt hurjasti kuinka voi olla mahdollista, että langasta tehty kana voi munia, ihan oikeasti. Yhtenä aamuna huomasin, kuinka hän siveli kanan alavatsaa. Kun huomasi katseeni, sanoi tunnustelevansa missä se reikä on, mistä ne munat tulevat. (Ja tähän kohtaan mainittakoon, että tyttö täytti juuri 6v.) On kuin taikaa, että illalla nukkumaan mennessä kanan vierellä ei ole mitään, mutta aamulla siihen on ilmestynyt suklaamunia. Ja voi sitä touhotusta, kun serkut 10v. ja 12v. eivät uskoneet moiseen! (Ymmärsivät kuitenkin olla hiljaa totuudesta.)
Ja suklaamunia on sitten syötykin. Lapset ovat syöneet varhais-aamiaiseksi Kana-Karoliinan tuomat munat ja maitoa. Sitten hiukan myöhemmin (kun me vanhemmat olemme venytelleet itsemme sängystä) on syöty tuhti aamiainen koko perheen voimin yhdessä. Miehen kanssa olemme haikailleet, kun ehtisi aina arkenakin syödä samalla tavalla pitkään ja hartaasti yhdessä. (Kyllähän sitä tietysti ehtisi, jos nousisi ylös klo 5. Mutta ei kiitos.)
Pitkään aikaan en ole oikein leiponut, koska uunimme on täysi susi. Joskus pitää paistaa tuplasti se aika kuin ohjeessa, ja joskus polttaa takareunasta ennenkuin kissaa ehtii sanoa. Huoltomies vaan mumisee, että mittausten mukaan mitään vikaa ei ole. Eilen päätin kuitenkin ottaa riskin ja leipoa pääsiäisen kunniaksi sitruuna-marenki tortun. Ja uunille kiitos, paistaminen onnistui moitteettomasti. Torttu on ihanan super-makeaa, makuhermoja hivelevää, kun sitä ottaa
yhden palan. Tänään jouduin toteamaan, että ahneen loppu on juuri sellainen kuin sanotaan. En siis tyytynyt yhteen palaan, vaan otin toisenkin.
Takuuvarmasti pääsiäiseen kuuluu Noita Nokinenä kavereineen, margariinipurkkiin kasvatettu pääsiäisruoho sekä lasten tekemät koristeet (kuvan perinteinen massapallotipu S:n tuotantoa vuodelta 2006).
Huomaan, että vähitellen meille on muovautumassa ihan oma pääsiäisperinteemme, tapa jolla meidän perheemme viettää pääsiäistä. Mitään "pakko-perinteitä" ei kummankaan suvun puolelta ole tullut. Ja jos minä saan päättää, saa pääsiäinen luvan pysyä tällaisena leppoisana pyhänä, jolloin tehdään mitä jaksetaan. Kiirettä vältetään ja nautitaan läheisten seurasta. Ja tietysti syödään niitä suklaamunia.
Iloista pääsiäistä!
